ARTIKKELI KALEVASSA 12.07.2006
---
Anteeksipyyntö on vaikeaa hengellisille yhteisöillekin

Anteeksipyyntöä 1970-luvun tapahtumista on jälleen alettu perätä vanhoillislestadiolaisen liikkeen keskuselimeltä Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistykseltä eli SRK:lta. Näyttää selvältä, että moni myös liikkeen sisällä odottaa tällaista elettä.

Kirkollisessa maailmassa syntyi muutama vuosi sitten tuhatluvun vaihteen lähestyessä jonkinlainen yhteisöllisten anteeksipyyntöjen aalto. Suurimman huomion sai paavi Johannes Paavali II. Hän nosti esiin virheet, joihin katolinen kirkko oli historiansa aikana sortunut. Joukkoon mahtui muun muassa anteeksipyyntö tähtitieteilijä Galileo Galileita vastaan käydystä oikeudenkäynnistä, joka tapahtui vuonna 1633.

Samoin paavi esitti katolisen kirkon anteeksipyynnön etnisten ryhmien kuten juutalaisten sorrosta sekä vieraiden kulttuurien ja uskontojen halveksunnasta. Paavin kerrotaan Pietarinkirkon puheessaan sanoneen, että moniin virheellisiin toimiin ryhdyttiin "totuuden palvelemisen vuoksi". Siis hyvässä tarkoituksessa mutta harhaan iskien. Paljon aiemminkin nuo anteeksipyynnöt olisi voinut esittää.

Samoihin aikoihin asialla oli suomalainenkin kirkonmies, evankelis-luterilaisen kirkon piirissä toimivan Kansanlähetyksen pääsihteeri Timo Rämä. Hän pyysi julkisesti anteeksi järjestön piirissä esiintynyttä hengellistä väkivaltaa ja ylilyöntejä. Hän tunnusti tuolloin, ettei hengellinen väkivalta liittynyt liikkeessä vain menneisyyteen eli sen muutaman vuosikymmenen takaisiin kuohuviin alkuvaiheisiin vaan sitä esiintyi edelleenkin.

Katolinen kirkko tai Kansanlähetys eivät ole ainoita tahoja, joiden historiasta löytyy synkkiä vaiheita ja anteeksipyyntöjen aiheita. Ne ovat joka tapauksessa hyviä esimerkkejä rohkeudesta tunnustaa selvät virheet. Anteeksipyynnöt eivät myöskään ole tuntuneet tekopyhiltä vaan vilpittömiltä eleiltä tekojen uhreja kohtaan. Kaikkeahan ei voi kuitata sanomalla, että aika oli silloin toinen.

Kirkollinen Kotimaa-lehti puolestaan pyysi taannoin sata vuotta täyttäessään lukijoiltaan anteeksi sitä, että oli vastustanut työväen aatetta ja iloinnut kansallissosialistien valtaan noususta Saksassa.

Kuten jo muutaman kerran ennenkin anteeksipyyntöä on jälleen alettu perätä vanhoillislestadiolaisen liikkeen keskuselimeltä Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistykseltä eli SRK:lta. Ne asiat, joista nytkin puhutaan, liittyvät 1970-lukuun ja liikkeen piirissä järjestettyihin "hoitokokouksiin". Monet niissä mukana olleet sanovat kokouksissa käytetyn ankaraa henkistä painostusta ja pelottelua.

Teema oli viimeksi esillä Kotimaa-lehden verkkosivuilla SRK:n pääsihteerin Aimo Hautamäen haastattelussa. Hän myönsi olleen sellaisiakin kokouksia, joissa kaikki ei mennyt oikein. Hautamäen mukaan anteeksipyyntö ei kuitenkaan ole SRK:n asia vaan asianomaisten, kokouksiin osallistuneiden ihmisten. Haastattelu on pannut liikkeelle vilkkaan mielipiteenvaihdon muutamalla internetin keskustelupalstalla, esimerkiksi Suomi24:ssä. Kun väitteet esitetään lähes yksinomaan nimimerkkien suojassa, puheenvuoroihin pitää tietysti suhtautua varauksin. Nimimerkkien takaa voi puhua myös potaskaa. Osa hoitokokouksista kertovista puheenvuoroista on kuitenkin siinä määrin vakuuttavasti kirjoitettuja, että on vaikea uskoa niiden perustuvan muuhun kuin omiin todellisiin kokemuksiin.

Henkilö, joka sanoo olleensa lapsuudestaan asti vanhoillislestadiolainen ja sanoo olevansa yhä, kirjoittaa kuinka usein pitkälle yöhön lukittujen ovien takana pidettyjen kokousten käyttäytymistavat olivat vastoin kaikkia asiallisia muotoja. "Niistä jäi ikävä olo ja huono omatunto. Puheenvuoron käyttämistä oppi välttämään, kun näki miten kyselijöille tapahtui: useimmiten kysyjä joutui itse painostuksen kohteeksi."

Sama kirjoittaja sanoo monen seuranneen ahdistuneena vierestä, kuinka vanhoja ihmisiä kiusattiin. Intiimejä yksityisasioita vedettiin julkiseen käsittelyyn ja vaadittiin seurakunnan edessä julkiparannuksentekoa tiettyjä sanamuotoja käyttäen. "Jos hätääntynyt vanha pappa tai mummo ei osannut oikeilla sanoilla anoa anteeksi olemattomia asioita, nöyryytettiin ja pitkitettiin tilannetta loputtoman tuntoisesti."

Tuollaista voi täydestä syystä kutsua hengelliseksi väkivallaksi.

Avainkysymyksiin kuuluu tietysti se, oliko tuollaisilla hoitokokouksilla SRK:n suoranainen tuki tai edes hiljainen hyväksyntä. Hautamäki toteaa Kotimaassa, että hoitokokouksiksi kutsuttu tapahtumasarja ei ollut SRK:n mobilisoima.

Suomi24:ssä kokemuksiaan kertonut kirjoittaja puolestaan sanoo, että "SRK:n edustaja oli aina kokouksia vetämässä, ja Päivämies-lehdessä julkaistiin hoitokokouksista myönteisiä kirjoituksia." Hänen mielestään on selvää, että SRK on järjestönä yhdessä rauhanyhdistysten kanssa tapahtumasarjasta tosiasiallisessa vastuussa.

On 1970-luvun tapahtumia SRK:n piirissä jossain määrin käyty läpikin, muun muassa järjestön vuosikirjassa jo vuonna 1989. Edelleenkin asia on silti liikkeen piirissä hyvin arka.

Anteeksipyyntöihin tai pahoitteluun ei ole tarpeen lähteä ensi sijassa siksi, että niitä liikkeen ulkopuolelta perätään. Olennaisempaa on, että aivan ilmeisesti moni odottaa niitä myös liikkeen sisällä.

Kaleva - Pekka Mikkola